- Huh huh tänään oli melkoinen päivä! Jesper tuumaa kaverilleen
- Mhm. Jokke mutisee vastaukseksi.
Se, että Jesperillä meni omien sanojensa mukaan päin helvettiä ei näyttänyt tänäänkään muuttuvan. Jesper oli lähettänyt useita työhakemuksia viimeaikoina, eikä yhdestäkään ollut poikinut töitä. Sen lisäksi tänään oli ollut päivä, jolloin Jesperin oli muutettava kotoaan asumaan Jokken nurkkiin kaikkine kamoineen, sillä hänen vanhempansa olivat nyt vaan päättäneet erota, eikä häntä huvittanut muuttaa enää kummankaan luo. Olihan hän oli 20 vuotta luuhannut heidän nurkissaan. Työpaikan löytyminen vain ahdisti nuoren miehen mieltä. Halu tehdä töitä oli, mutta työkokemus puuttuu.
- Pitänee laajentaa työnhakua, emmä sun nurkkiin voi jäähä.
- Ei mitään kiirettä, kuhan siivoot jälkes niin saat sä tääl punkata. Ja sitä paitsi sä osaat tehä ihan hyvää safkaa. Jokke tuumaa haukatesaan Jesperin tekemää pizzaa.
- Se nyt on vähintä mitä voin tehä. Ja sitä paitsi misut tykkää kokkipojista.
- Haha joo, ne ku ei nykyään ite osaa enää kokata! Onks ollu mitää sutinaa?
- No eipä tässä paljo oo daameja pyöriny. Siin yhes Divaris oli kyl ihan vetävä mimmi.
- Löysitsä sieltä mitää, mä en oo aikoihin käyny siin.
- Emmä sitä mitä mä hain ja oli nii kiire siinä ku faija tuli hakee auton. Pitää varmaa käyä uudelleen tsekkaan. Kuhan asettuu hoodeille.
Jokke rojahtaa sohvalle tuijottaamaan salibandy peliä ja Jasper vaipuu ajatuksiinsa ja miettii mitä ihmettä hän tekisi nyt. Hän haluaisi jotain uutta elämäänsä ja työn ja kaikki perusasiat kuntoon. Kotona asuessaan hän ei sen koomin ajatellut tulevaisuuttaan, mutta nyt kun hänen vanhempansa erosivat hän tajusi, että elämä ehkä kuitenkin on edessäpäin. Jatkuvat riidat ja ahdistava ilmapiiri saivat Jesperin tuntemaan itsensä huonoski ja syypääksi kaikkeen. Nyt kun kaikki on oikein perheterapeutin kanssa keskusteltu läpi hän viimein on tajunnut, että hän voisi elää omaakin elämää eikä kantaa vastuuta vanhempiensa elämistä. Niimpä hän on nyt todellakin päättänyt näyttää kaikille, että hänestä on johonkin. Tosin hän ei vielä itsekkään tiedä mitä se on. Hän pitää kirjoittamisesta ja avaa nytkin vihon mihin hän usein raapustaa tuntojaan. Tällä kertaa paperi jää tyhjäksi, sillä Jesper on liian turhautunut kirjoittamaan
Jesper kurkistaa ikkunasta ja vaikka taivas näyttää sadetta enteilevän tummalta hän päättää lähteä ulos. Ehkä pieni lenkki tekisi hyvää. Hän vaihtaa lenkkikamppeet päälle ja tunkee plug-kuulokkeet korviinsa ja napsauttaa kännykästä satunnaisen biisilistan soimaan.
Hetken käveltyään Jesper huomaa kävelevänsä kirjankaupan ohitse jossa kävi aijemmin. Valot ovat vain näyteikkunoissa ja kauppa näyttää erittäin suljetulta isoine kylteinneen. Kaupunki vaikuttaa hiljaiselta muutenkin, Se sopii sillä hän ei halua ympärilleen sekamelskaa. Hän on niin väsynyt jo siihen kaikkeen. Jesper istuu hetkeksi pyörätelineen päälle ja kaivaa taskustaan savukkeen.
Savun leijaillessa ilmassa Jesper miettii, mitä hänen nyt kannattaisi tehdä. Hän ei haluaisi alkaa opiskelemaan, eikä suoranaisesti työntekokaan innosta, rahaa on vain saatava. Rikollisin keinoin hän ei sitä edes harkitse hankkivansa, aina sitä jostain paremmin saa. Ei auta kuin hakea töitä ahkerasti hän ajattelee.
Jesper tumppaa savukkeen ikkunalautaan ja jatkaa matkaa musiikit korvilla pauhaten kohti keskustaa. Pian hän kuitenkin havahtuu ettei halua keskustan milskeeseen, vaan hän hölkkääkin ohutta polkua pitkin ja päätyy lopulta pururadalle. Muutama satunnainen koiran ulkoiluttaja ja lenkkeilijä ohittaa Jesperin hänen laahustaessa mäkeä ylös. Hetken tarpomisen jälkeen Jesper istuuntuu kivelle hieman syrjemmälle reitistä ja sytyttää tupakan. Siinä istuessaan hän tuntee jotain. Rauhan. Hiljaisuuden. Sellaisen seesteisen olon. Mikään ei vituta, mihinkään ei ole kiire. Kunhan on vaan. Ilman murheita. Hän nauttii tästä olotilasta vielä pitkään savukkeen loppumisen jälkeen. Hengittää rauhallista puhdasta ilmaa. Tämä on mun paikka, hän ajattelee.
Saapuessaan Jokken kämpille Jesper päättää lähteä lenkille läheiseen metsään uudelleen ja ottaa vielä kameran mukaansa. Hän tuntee vieläkin tunteen minkä metsä hänelle antoi ja se oli kuin tervetulotoivotus johonkin uuteen.Ehkä hänellä sittenkin on toivoa....
perjantai 5. kesäkuuta 2015
torstai 21. toukokuuta 2015
Puhelu
-Usko minua, kirje ei ole minulla! naisen ääni kivahtaa puhelimeen.
- Missä se sitten on? Viimeksi muistan sen olleen sinulla!
- Miksi me edes puhumme tästä jos et usko minua!
-Uskon minä, tiedät sen. En halunnut pahoittaa mieltäsi olen vain huolissani, lempeä mies ääni vastaa.
- Niin olen minäkin. Jos se ei ole meillä niin ei tässä montaa vaihtoehtoa ole.
- Bolsen on kuollut, Hotari on kuollut, Simonen on kuollut, muista minulla ei ole tietoakaan, mies luettelee.
- Mitä jos se on jäämistön mukana joutunut vääriin käsiin? nainen kysyy hätääntyneenä.
- Ei sekään ole mahdotonta, mutta uskon, että asiat on hoidettu niin ,että se kulkeutuu ajan kanssa oikesiin käsiin.
- Olisi helpompaa jos tietäisi missä se on. Ajattele jos kaikki salaisuutemme paljastuu.
- Ole huoleti. Ei kukaan uskoisi lukemaansa, ellei tietäisi ensin hiventä totuudesta ja siitähän ei tiedä kuin me jotka olemme jäljellä. Nimet tuskin sanovat kellekkään mitään, mies vastaa lohduttavasti.
- Niin, ehkä olet oikeassa.
- Sinun vuorosi uskoa minun sanaani.
- Uskon minä.Aina. Näkemiin!
Luurit sulkeutuvat. Keskustelijat ovat silti erittäin huolissaan tahollaan. Pitäisikö varoittaa muita, vai olla hiljaa kunnes jotain tapahtuu. Ehkä olisi parempi olla kaivamatta enempää...
- Missä se sitten on? Viimeksi muistan sen olleen sinulla!
- Miksi me edes puhumme tästä jos et usko minua!
-Uskon minä, tiedät sen. En halunnut pahoittaa mieltäsi olen vain huolissani, lempeä mies ääni vastaa.
- Niin olen minäkin. Jos se ei ole meillä niin ei tässä montaa vaihtoehtoa ole.
- Bolsen on kuollut, Hotari on kuollut, Simonen on kuollut, muista minulla ei ole tietoakaan, mies luettelee.
- Mitä jos se on jäämistön mukana joutunut vääriin käsiin? nainen kysyy hätääntyneenä.
- Ei sekään ole mahdotonta, mutta uskon, että asiat on hoidettu niin ,että se kulkeutuu ajan kanssa oikesiin käsiin.
- Olisi helpompaa jos tietäisi missä se on. Ajattele jos kaikki salaisuutemme paljastuu.
- Ole huoleti. Ei kukaan uskoisi lukemaansa, ellei tietäisi ensin hiventä totuudesta ja siitähän ei tiedä kuin me jotka olemme jäljellä. Nimet tuskin sanovat kellekkään mitään, mies vastaa lohduttavasti.
- Niin, ehkä olet oikeassa.
- Sinun vuorosi uskoa minun sanaani.
- Uskon minä.Aina. Näkemiin!
 |
| Kuva: Alan Bruce/Flickr |
tiistai 24. helmikuuta 2015
Ruina
Maakunta Pohjois-Pohjanmaan maakuntaSeutukunta Ruinan seutukunta
Perustettu 1832
Kauppalaksi 1968
Kaupungiksi 1977
Kokonaispinta-ala 2000,94 km²
– maa 1 824,44 km²
– sisävesi 176,5 km²
Väkiluku 24 140
– väestötiheys 22,15 as/km² (31.12.2014)Ikäjakauma 2013
– 0–14-v. 20,2 %
– 15–64-v. 60,6 %
– yli 64-v. 19,2 %
Äidinkieli 2013
– suomenkielisiä 97,5 %
– ruotsinkielisiä 0,2 %
– muut 2,3 %
Kunnallisvero 21,00 %
Kaupunginjohtaja Briitta Sohjonen
Kaupunginvaltuusto 43 paikkaa
• Kesk. 17
• Vas. 10
• SDP 8
• Kok. 3
• PS 3
• KD 2
Ruina on kaupunki suomessa. Ruina sijaitsee Pohjois-pohjanmaalla ja on Ruinan maakunnan keskus. Kaupungin pinta-ala on 2000,94km², josta vesistöä on 176,5 km². Ruinan pitäjä perustettiin 1832 ja se muutettiin kauppalaksi 1968 ja lakimuutoksen myötä kaupungiksi 1977. Väestöntiheys oli vuonna 2014 22,15 as/km² .
perjantai 20. helmikuuta 2015
Jostain se tarina alkaa...
Laura
Divarin ovelta kuuluu lukon naksetta.
- Samperin lukko!, Laura kivahtaa yrittäessään riuhtoa divarin ovea auki.
-Annas kun minä... tokaisee Hans Vakio. Hän ottaa avaimen tyttäreltään ja avaa oven kuin se olisi uusi. - Kas noin, se on vain vähän vanha.
- Ilmeisesti täytyy olla yhtä vanha kun tuo lukko, jotta sen saa auki, Laura naurahtaa.
-En minä sentään niin vanha ole. Tämä rakennus on rakennettu jo ennenkuin minä olin edes syntynyt, Vakio tuhahtaa ja tuuppaa Lauraa leikkisästi olkapäähän heidän mennessä sisälle liikkeeseen.
Divari Kolibri on Vakion suvun pitkään omistama käytettyjen kirjojen kauppa Taiturinkadun ja Tallaajankadun kulmassa. Hans Vakio on tehnyt töitä kaupalla jo pienestä pojasta asti ja on hyvillään, että Laura on usein hänen apunaan. Hän katsoo tytärtään ja tuntee surun pyyhkäisevän sydämen läpi. Laura menetti äitinsä muutama vuosi takaperin. Monika Vakio oli matkalla kirjakonferenssiin kun lentokone syöksyi tuntemattomasta syystä mereen. Kaikkien matkustajien uskotaan kuolleen, vaikka osan ruumita ei ole edes löydetty. Niistä yksi on Monikan. Laura on varma, että joskus tulee päivä kun hänen äitinsä nimi poistetaan lento-turmassa kuolleiden muistoksi pystytetystä hautakivestä. Hänellä on vahva tunne siitä, että äiti on jossain, vielä hengissä, ehkä muistinsa menettäneenä niinkuin elokuvissa. Isälleen hän ei ole koskaan tuntemuksistaan kertonut, koska tietää tämän pitävän tytärtään vain surun sekoittamana.
Hans riisuu takkinsa ja avaa kassan. - Kulta, voisitko kääntää kyltin.
- Okei, mä keitän kahvia vaan eka. Laura vastaa isälleen ja menee takahuoneeseen.
Ladatessaan keitintä Laura miettii mitä tekisi illalla. Oli perjantai ja hän pääsisi töistä aikaisemmin. Vaikka eihän hänellä varsinaisia työaikoja ollut, eikä hän vielä saanut varsinaisesti palkkaakaan sillä Laura oli sopinut isänsä kanssa, että jos hän on kolme kuukautta isänsä apuna ja suoriutuisi siitä kuin vastuullinen aikuinen, hän saisi jäädä vakituiseksi työntekijäksi Kolibriin. Isä oli epäileväinen tyttärensä työmoraalista, mutta on positiivisesti yllättynyt, että Laura murrosiän ja äidin kuoleman tuomat hankaluudet olivat väistymässä ja tyttö oli alkanut käyttäytyä 14 vuotiaan oviapaiskivan teinin sijaan kuin ikäisensä 19 vuotias nuoriaikuinen. Sitä Isä ei tiennyt, että Laurasta tuntui, ettei hänestä kuitenkaan olisi muuhun kuin kirjojen parissa elämiseen, ei häntä juurikaan muu kiinnostanut. Eikä hän halunnut tuottaa isälleen pettymystä ja katkaista niinkutsuttua suvun ammattitaitoa. Laura oli pitkään haaveillut omasta autosta sekä asunnosta ja palkansaajaksi päästyään hän olisi askeleen lähempänä itsenäisyyttä.
Laura ojensi isälleen kahvikupin ja käveli Taiturinkadun puoleisen ikkunan eteen. Vastapäisen kukkakaupan "Suljettu"- kyltti oli ollut koskemattomana jo kuukausia. Laura käänsi Kolibrin ikkunassa roikkuvan metallisen kyltin ja avasi liikkeen oven. Kello oli vasta kahdeksan eikä tuuliset perjantaiaamut yleensä olleet ruuhkaisia. Juuri kun Laura oli ottamassa uutta siemausta höyryävästä mustasta kahvistaan, kaupan oven päälle asennettu kello kilahti ja kylmää ilmaa tulvahti sisälle. Hämmästyneenä Laura kääntyi takasin ovelle päin nähdäkseen kuka on päivän ensimmäinen asiakas.
- Hyvää huomenta Rouva Haag! Hans Vakio huudahti tiskin takaa.
- Hyvää huomenta! Huomenta sinullekkin Laura, olet näköjään vielä töissä täällä, vai kuinka? Haag kysyi hievan ivalliseen sävyyn.
- Kyllä, kyllä olen. Ja taidanpa olla vielä ensiviikollakin ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana...
- Köhöm, mitä saisi olla, etsitkö jotain tiettyä tällä kertaa? Hans yskäisi keskeyttääkseen Lauran puheen ennenkuin tämä kerkeäisi ivailemaan Rouva Haagille takaisin.
- Kyllä, sitä Ruusujen Kirjan toista osaa mitä tulin hakemaan. Onhan se vielä saatavilla?
- Ahaa, arvelinkin sinun pitävän Ruusujen Kirjasta, joten laitoin tämän sinulle säilöön tänne tiskin taakse, Hans sanoo hymyillen.
Laura pakeni Rouva Haagin remakkaa naurua takahuoneeseen. Hän kaatoi lisää kahvia kuppiinsa ja toivoi, että Rouva Haag ei tälläkertaa viipyisi liikkeessä kovin kauaa. Hän ja Rouva Haag eivät vain jostain syystä tulleet toimeen keskenään. Lauran harmiksi Rouva Haag oli liikkeen kanta-asiakas ja kävi joka viikko jonkun kirjan ostamassa tai myymässä. Haagilla oli tapana juoruta ihmisten asioita välittämättä siitä mitä hänestä ajateltaisiin. Jostain syystä Haag tuntui tietävän aina kaiken, asioita joita hän ei edes voinut olla kuulemassa. Monet pitivät Haagia outona vanhana naisena.
- Se on tuo kukkakauppakin saanut uuden omistajan. Oli Roosala eilen allekirjoittanut kauppakirjat. Joku nuori nainen sen liiketilan oli ostanut aika sievoisella summalla. Ei ollut kuulemma kertonut mitä toimintaa aikoo liikkeessä harjoittaa. Mikälie huithapeli naikkonen kun salaisuuksia pitää. Hmh, Rouva Haag mutisee Vakiolle tunkiessaan vasta ostettua kirjaa kassiinsa.
Rouva Haagin poistuttua myrskyisään säähän Laura tulee tiskin taakse isänsä viereen.
- Mitä Haag sanoikaan tuosta kukkakaupasta? Laura kysyy katsoen samalla ikkunasta kuinka Rouva Haag yrittää kurkistella entisen kukkakaupan ikkunoista sisään.
-Niin, että se on myyty jollekkin nuorelle yrittäjälle. Saas nähdä mikä liike siihen tulee, ties vaikka vilkastuttaisi meidänkin myyntiä. Hans vastaa hymyillen.
Ruina oli suhteellisen pieni kaupunki ja uusia liikkeitä avattiin harvakseltaan. Myös Laurasta oli mukavaa, että divarin luona tapahtuu jotain uutta, se tosiaan saattaisi tuoda uteliaita uusia asiakkaita myös heidän liikkeeseen.
Kello läheni puoltapäivää, eikä asiakkaita huonosta säästä johtuen ollut käynyt montaakaan, hyllyt oli jo järjestyksessä, eikä uusia kirjoja etsitty enää perjantaina. Laura mietti kehtaisiko kysyä isältään saisiko lähteä jo kotiin. Hän katsoi isäänsä, joka juuri ihasteli Lauran järjestämää näyteikkunaa. Samassa Lauran suu loksahti auki. Pipopäinen mies katseli näytteikkunaan aseteltuja kirjoja. Tämä pipopäinen rennostipukeutuva mies oli kuin Lauran märistä unista. Niin komea, että häntä alkoi punastuttaa ja hän meni jännityksestä jäykäksi kun tajusi miehen astelevan kohti ulko-ovea. Oven kello kilahti ja Laura oli vähällä singahtaa takahuoneeseen piiloon. Hänen isänsä oli kuitenkin juuri mennyt lounastauolle takahuoneeseen eikä myyntitiskiä voinut jättää tyhjäksi kun kaupassa olisi palvelua tarvitseva asiakas. Mies asteli hyllyjen välejä tutkien, kuin etsien kiireisesti jotain tiettyä kirjaa. Laura rohkaistui ja meni miehen luo.
- Hei! Voisinko olla avuksi? Hän kysyi yrittäen kuulostaa normaalilta.
- Joo tota, mä vaa kattelen...
- Okei, pyydä vain jos tulee jotain...
Laura hipsii takaisin tiskin taakse ja alkaa selailemaan kirjaluetteloita hermostuksissaan. Laura tunsi olonsa noloksi ja vaivaantuneeksi odottaessaan josko mies tulisi tiskille löydettyään luettavaa. Kaupan kello kilahti taas ja pipopäinen mies asteli ulos liikkeestä. Mennessään näyteikkunan ohi mies katsoi kaupan sisälle suoraan Lauraa ja hymyili. Tyttö tunsi jalkojen menevän pehmeäksi ja huokasi ääneen.
- Sinne meni...
- Niin mikä meni? Hans kysyi ojentaen Lauralle kahvikupin. He kumpikin olivat aikamoisia kofeiiniriippuvaisia.
- Ei mikään, joko sinä söit. Pitäisiköhän minunkin haukata vähän jotain, Laura pohti ääneen.
- Minun puolesta voit kyllä lähteä kotiinkin, sillä ehdolla, että hoidat tiskit. Keksi itsellesi syötävää, minulla on illallinen Kirjakerholaisten kanssa, joten syön itse siellä sitten.
- Voi kiitos isä. Taidan käydä Nilan kanssa pizzalla tai jotain, Laura ilahtui ja pakkasi laukkunsa, puki takkinsa ja lähti rivakasti ulos. Ehkä pipomies ei olisi kerennyt kovin kauas. Kolibrin vieressä sijaitsevan kahvilan edessä hengaileva teiniporukka kääntyi katsomaan kun Laura otti muutaman hölkkä askeleen jouduttaakseen itseään eteenpäin. Eih, ei ollut kulmantakana enään, tännepäin se lähti, hän ajatteli. Laura kaivoi kännykänsä laukusta ja soitti parhaalle ystävälleen Nilalle.
- No heipä hei, onko sulla ruokkis?
- Ei kun isä päästi mut jo. Missä sä oot? Mulla ois jänskä juttu kerrotavana. Laura hehkuttaa puhelimeen.
- Täälä keskarilla, just aattelin kotiin lähtä. Mitäs nyt?
- Äsken kaupalla kävi ihan törkeen hyvännäkönen jätkä. Just sellanen pipopäinen, sinisilmäinen hoppari niinku tiiät... Laura selittää.
- Apua, oliksä ihan et nam.. Nila naurahtaa puhelimeen.
- No arvaa vaa, harmi ku se ei ostanu mitään. Hei läheksä mun kaa pizzalle illalla ku isällä on taas kirjadinnerit.
- Joo voin mä lähtee, käydäänks vaik Cayannessä. Moneltako?
- Joo käydään siel. Mä pääsisin varmaa siinä kuudelta. Pitää vähä siivota ja muuta.
- Ookke, nähelläänpä sitte kuuelta, Nila tokaisee.
- Ookke, se on moro!
- Moro!
Laura lopetti puhelun ja nakkasi puhelimen takaisin ruskeaan laukkuunsa. Divarilta kotiin Lauralla oli vain parin kilometrin matka, joten sen kulki kätevästi kävellen. Kotona hän hoiti lupaamansa tiskit ja vielä imuroikin. Laura oikeastaan pitää siitä, että saa siivoilla ja olla osaksi vastuussa kodin arjesta. Vaikka hän onkin jo sen ikäinen, että voisi aivan hyvin asua omikseen, eikä isänsä kanssa, ei hänellä vielä ole syytä jättää isää yksin tyhjään taloon asumaan. Sitä paitsi hän rakasti heidän talon vintille rakennettua kirjastoa. Vintillä oli ennen ollut Lauran huone ja varastotilaa, mutta Monikan kuoltua Hans Vakio oli purkanut suruaan ja remontoinut vintin kirjastoksi, niinkuin Monika oli aina halunnut, mutta he eivät olleet saaneet kuitenkaan aikaiseksi tehdä haaveista totta. Laura sai päättää millainen talon kellarikerroksesta tehtäisiin. Laura asui nyt kuin omassa kaksiossa talon alakerrassa, hänellä oli erillinen makuuhuone, pieni keittiöntapainen nurkkaus, jossa oli mikro ja tiskiallas ja tietenkin kahvinkeitin. Lauralla oli myös oma kylpyhuone ja iso olohuone, joka oli sisustettu kirpparilöydöksillä ja muutti muotoaan sitä mukaa kun uusia ihania tavaroita löytyi.
Suihkun jälkeen Laura valitsi pitkään ja hartaasti vaatteitaan, ehkä siksi, että muisti taas vastakkaisen sukupuolen olemassa olon. Aikansa kokeiltuaan erityylejä hän päätyi pillifarkkuihin, poolopaitaan ja lämpimään takkiin. Jalkaansa hän tunki lempikenkänsä, ruskeat nahkasaappaat jotka olivat hänen äitinsä vanhat, kuten hänen ruskea laukkunsa joka oli aina mukana. Laura ei ollut niitä naisia, jotka selaavat muotilehtiä ja menevät muodin mukaan ja aina päällä uusinta uutta. Se aiheuttaisi hänelle vain stressiä. Sen sijaan hän rakastaa kierrellä kirpputoreja, niin netissä kuin kaupungillakin. Etenkin yhdessä Nilan kanssa, kunnon kirpparikierrokset ovat rentouttavaa puuhaa. Laura ja Nila ovat tunteneet toisensa yläaste ajoista asti ja tuntevat olevansa kuin sielunsiskokset.
Cayanne-pizzeria on Ruinan nuorten kantapaikka ja usein täynnä teinejä joiden puhetta ei edes Laura ymmärrä.Hänen nuoruusajoistaan IhQDaat on muuttuneet Jonneiksi ja kaljan juonti energia juomiin. Tälläkin kertaa Cayanne on täynnä ihmisiä ja työntekijät kiireisiä. Yksi turkkilaisista puhuu puhelimeen ottaen tilausta vastaan , yksi tarjoilee ja kolmas nostelee kuumia pizzoja laatikoissa uunin päälle jotteivat ne ehdi jähtyä ennenkuin joku heistä ennättää lähteä toimittamaan niitä kotiinkuljetuksen tilanneille nälkäisille asiakkaille. Nila istui jo odottamassa ikkunan viereisellä paikalla.
- Moi! Mulla on kauhee nälkä. Mitä sä otat? Nila kysyy jo ennenkuin Laura kerkeää istuuntua.
- Mä otan sen mun lempparin, tilaa sä mä käyn veskis, Laura sanoo ja jättää tavaransa Nilaa vastapäätä olevalle penkille.
Tullessaan takaisin oli paikalla olleet teinit kaikonneet kuin tuhkatuuleen ja paikan tunnelma rauhoittunut, mistä Laura on kiitollinen koska ei jaksa kuunnella kihittäviä nuoria tyttöjä joita kiinnostaa vain uutuus kynsilakat ja meikit.
- Hei, kerro siitä jätkästä minkä näit tänään, Nila henkäisee muistettuaan asian.
- No ei se kauaa sielä kaupalla ollut, katteli vaan, kävin kysyyn tarviikse jeesii. Aah se oli kyl tosi söpö. En oo ennen kyl missään sitä nähny.
Tytöt saavat pizzansa ja jatkavat keskustelua syönnin lomassa.
- Se kukkakauppa mikä on siinä Kolibria vastapäätä on kuulemma myyty, Laura vaihtaa puheenaihetta.
- Aijaa, mitä siihen sit tulee.
- En tiiä, Haasga, siis tää Haag, sano et joku nuori nainen sen osti. Tulispa joku ihana liike misä vois käydä ku on tylsä työpäivä.
Syötyään ja muut kuulumiset vaihdettuaan tytöt lähtivät pizzeriasta kohti keskustaa. Aikansa maleksittuaan Laura vetää yhtäkkiä Nilaa hihasta.
- Voi ei, voi ei...Tuolla se on! Laura on innostuksesta ja jännityksestä sekaisin.
- Ääh älä vedä, häh kuka, misä?
- Tuolla kiskalla justii menossa tuohon ostaan jotain, se jätkä, Laura selittää vaivihkaa viittoen suuntaa mihin Nilan tulisi vilkaista.
- Uuh lökäpöksypoika. Mennään lähemmäs. Haluun nähä minkä näkönen se on, Nila innostuu ja vetää puolestaan Lauraa.
Tytöt menevät suoraan kiskalle ja asettuvat jonoon löysiin housuihin, mustaan talvitakkiin ja harmaaseen pipoon pukeutuneen miehen taakse. Lauran sydän hakkasi kovaa ja häntä alkoi hävettää koko säntäily, eiväthän he olleet enää mitää kihittäviä teinityttöjä niinkuin ne joita Cayanne oli pullollaan.
Maksettuaan ostokset mies vetäisi hupun päähänsä ja lähti niin nopeasti, ettei tytöt ennättäneet nähdä tämän kasvoja.
- No just, en nähny yhtää miltä se näytti, Nila tuumasi pettyneenä.
Kioskin myyjä jäi tuohtuneena katsomaan kun tytöt lähtivät kulman taakse miehen perään. Arvatenkin hän oli jo mennyt menojaan.
- Voi että mua jää nyt vaivaan. Noh ei tää onneksi niin iso paikka ole etteikö joku tietäisi kuka se sun "unelmien mies" on.
-Anna jo olla, Laura kivahtaa. En mä ala sitä stalkkaan sentään, voihan se olla joku vaan täällä käymässä eikä asumassa, ei se meidän liikkeessä ainakaan ole koskaan aikaisemmin käynyt.
- Niin noh, kukapa tänne haluaisi muuttaa, en ymmärrä kyllä miksi tänne kukaan tulisi edes käymään.
- Jos sillä on sukulaisia täällä, nythän on kuitenkin loma-aika, etelässä ainakin. Laura selittää miettien, että se tosiaan voisi olla mahdollista.
Tytöt hyvästelevät toisensa ja Laura lähtee kävelemään kohti kotia. Kävellessään hän miettii jo seuraavaa päivää ja päättää käydä kirpputori-kierroksella vapaapäivän kunniaksi. Kotiin päästyään hän rojahtaa sohvalle, avaa telvision ja hetken selailtuaan löytää mieleistään katseltavaa. Mieleen palaa hetki kun hän katsoo kirjakaupan hyllyn välissä seisovaa nuorta miestä silmiin, niihin jäänsinisiin silmiin...pian Laura näkeekin jo erittäin mukavaa unta...
Divarin ovelta kuuluu lukon naksetta.
- Samperin lukko!, Laura kivahtaa yrittäessään riuhtoa divarin ovea auki.
-Annas kun minä... tokaisee Hans Vakio. Hän ottaa avaimen tyttäreltään ja avaa oven kuin se olisi uusi. - Kas noin, se on vain vähän vanha.
- Ilmeisesti täytyy olla yhtä vanha kun tuo lukko, jotta sen saa auki, Laura naurahtaa.
-En minä sentään niin vanha ole. Tämä rakennus on rakennettu jo ennenkuin minä olin edes syntynyt, Vakio tuhahtaa ja tuuppaa Lauraa leikkisästi olkapäähän heidän mennessä sisälle liikkeeseen.
Divari Kolibri on Vakion suvun pitkään omistama käytettyjen kirjojen kauppa Taiturinkadun ja Tallaajankadun kulmassa. Hans Vakio on tehnyt töitä kaupalla jo pienestä pojasta asti ja on hyvillään, että Laura on usein hänen apunaan. Hän katsoo tytärtään ja tuntee surun pyyhkäisevän sydämen läpi. Laura menetti äitinsä muutama vuosi takaperin. Monika Vakio oli matkalla kirjakonferenssiin kun lentokone syöksyi tuntemattomasta syystä mereen. Kaikkien matkustajien uskotaan kuolleen, vaikka osan ruumita ei ole edes löydetty. Niistä yksi on Monikan. Laura on varma, että joskus tulee päivä kun hänen äitinsä nimi poistetaan lento-turmassa kuolleiden muistoksi pystytetystä hautakivestä. Hänellä on vahva tunne siitä, että äiti on jossain, vielä hengissä, ehkä muistinsa menettäneenä niinkuin elokuvissa. Isälleen hän ei ole koskaan tuntemuksistaan kertonut, koska tietää tämän pitävän tytärtään vain surun sekoittamana.Hans riisuu takkinsa ja avaa kassan. - Kulta, voisitko kääntää kyltin.
- Okei, mä keitän kahvia vaan eka. Laura vastaa isälleen ja menee takahuoneeseen.
Ladatessaan keitintä Laura miettii mitä tekisi illalla. Oli perjantai ja hän pääsisi töistä aikaisemmin. Vaikka eihän hänellä varsinaisia työaikoja ollut, eikä hän vielä saanut varsinaisesti palkkaakaan sillä Laura oli sopinut isänsä kanssa, että jos hän on kolme kuukautta isänsä apuna ja suoriutuisi siitä kuin vastuullinen aikuinen, hän saisi jäädä vakituiseksi työntekijäksi Kolibriin. Isä oli epäileväinen tyttärensä työmoraalista, mutta on positiivisesti yllättynyt, että Laura murrosiän ja äidin kuoleman tuomat hankaluudet olivat väistymässä ja tyttö oli alkanut käyttäytyä 14 vuotiaan oviapaiskivan teinin sijaan kuin ikäisensä 19 vuotias nuoriaikuinen. Sitä Isä ei tiennyt, että Laurasta tuntui, ettei hänestä kuitenkaan olisi muuhun kuin kirjojen parissa elämiseen, ei häntä juurikaan muu kiinnostanut. Eikä hän halunnut tuottaa isälleen pettymystä ja katkaista niinkutsuttua suvun ammattitaitoa. Laura oli pitkään haaveillut omasta autosta sekä asunnosta ja palkansaajaksi päästyään hän olisi askeleen lähempänä itsenäisyyttä.
Laura ojensi isälleen kahvikupin ja käveli Taiturinkadun puoleisen ikkunan eteen. Vastapäisen kukkakaupan "Suljettu"- kyltti oli ollut koskemattomana jo kuukausia. Laura käänsi Kolibrin ikkunassa roikkuvan metallisen kyltin ja avasi liikkeen oven. Kello oli vasta kahdeksan eikä tuuliset perjantaiaamut yleensä olleet ruuhkaisia. Juuri kun Laura oli ottamassa uutta siemausta höyryävästä mustasta kahvistaan, kaupan oven päälle asennettu kello kilahti ja kylmää ilmaa tulvahti sisälle. Hämmästyneenä Laura kääntyi takasin ovelle päin nähdäkseen kuka on päivän ensimmäinen asiakas.
- Hyvää huomenta Rouva Haag! Hans Vakio huudahti tiskin takaa.
- Hyvää huomenta! Huomenta sinullekkin Laura, olet näköjään vielä töissä täällä, vai kuinka? Haag kysyi hievan ivalliseen sävyyn.
- Kyllä, kyllä olen. Ja taidanpa olla vielä ensiviikollakin ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana...
- Köhöm, mitä saisi olla, etsitkö jotain tiettyä tällä kertaa? Hans yskäisi keskeyttääkseen Lauran puheen ennenkuin tämä kerkeäisi ivailemaan Rouva Haagille takaisin.
- Kyllä, sitä Ruusujen Kirjan toista osaa mitä tulin hakemaan. Onhan se vielä saatavilla?
- Ahaa, arvelinkin sinun pitävän Ruusujen Kirjasta, joten laitoin tämän sinulle säilöön tänne tiskin taakse, Hans sanoo hymyillen.
Laura pakeni Rouva Haagin remakkaa naurua takahuoneeseen. Hän kaatoi lisää kahvia kuppiinsa ja toivoi, että Rouva Haag ei tälläkertaa viipyisi liikkeessä kovin kauaa. Hän ja Rouva Haag eivät vain jostain syystä tulleet toimeen keskenään. Lauran harmiksi Rouva Haag oli liikkeen kanta-asiakas ja kävi joka viikko jonkun kirjan ostamassa tai myymässä. Haagilla oli tapana juoruta ihmisten asioita välittämättä siitä mitä hänestä ajateltaisiin. Jostain syystä Haag tuntui tietävän aina kaiken, asioita joita hän ei edes voinut olla kuulemassa. Monet pitivät Haagia outona vanhana naisena.
- Se on tuo kukkakauppakin saanut uuden omistajan. Oli Roosala eilen allekirjoittanut kauppakirjat. Joku nuori nainen sen liiketilan oli ostanut aika sievoisella summalla. Ei ollut kuulemma kertonut mitä toimintaa aikoo liikkeessä harjoittaa. Mikälie huithapeli naikkonen kun salaisuuksia pitää. Hmh, Rouva Haag mutisee Vakiolle tunkiessaan vasta ostettua kirjaa kassiinsa.
Rouva Haagin poistuttua myrskyisään säähän Laura tulee tiskin taakse isänsä viereen.
- Mitä Haag sanoikaan tuosta kukkakaupasta? Laura kysyy katsoen samalla ikkunasta kuinka Rouva Haag yrittää kurkistella entisen kukkakaupan ikkunoista sisään.
-Niin, että se on myyty jollekkin nuorelle yrittäjälle. Saas nähdä mikä liike siihen tulee, ties vaikka vilkastuttaisi meidänkin myyntiä. Hans vastaa hymyillen.
Ruina oli suhteellisen pieni kaupunki ja uusia liikkeitä avattiin harvakseltaan. Myös Laurasta oli mukavaa, että divarin luona tapahtuu jotain uutta, se tosiaan saattaisi tuoda uteliaita uusia asiakkaita myös heidän liikkeeseen.
Kello läheni puoltapäivää, eikä asiakkaita huonosta säästä johtuen ollut käynyt montaakaan, hyllyt oli jo järjestyksessä, eikä uusia kirjoja etsitty enää perjantaina. Laura mietti kehtaisiko kysyä isältään saisiko lähteä jo kotiin. Hän katsoi isäänsä, joka juuri ihasteli Lauran järjestämää näyteikkunaa. Samassa Lauran suu loksahti auki. Pipopäinen mies katseli näytteikkunaan aseteltuja kirjoja. Tämä pipopäinen rennostipukeutuva mies oli kuin Lauran märistä unista. Niin komea, että häntä alkoi punastuttaa ja hän meni jännityksestä jäykäksi kun tajusi miehen astelevan kohti ulko-ovea. Oven kello kilahti ja Laura oli vähällä singahtaa takahuoneeseen piiloon. Hänen isänsä oli kuitenkin juuri mennyt lounastauolle takahuoneeseen eikä myyntitiskiä voinut jättää tyhjäksi kun kaupassa olisi palvelua tarvitseva asiakas. Mies asteli hyllyjen välejä tutkien, kuin etsien kiireisesti jotain tiettyä kirjaa. Laura rohkaistui ja meni miehen luo.
- Hei! Voisinko olla avuksi? Hän kysyi yrittäen kuulostaa normaalilta.
- Joo tota, mä vaa kattelen...
- Okei, pyydä vain jos tulee jotain...
Laura hipsii takaisin tiskin taakse ja alkaa selailemaan kirjaluetteloita hermostuksissaan. Laura tunsi olonsa noloksi ja vaivaantuneeksi odottaessaan josko mies tulisi tiskille löydettyään luettavaa. Kaupan kello kilahti taas ja pipopäinen mies asteli ulos liikkeestä. Mennessään näyteikkunan ohi mies katsoi kaupan sisälle suoraan Lauraa ja hymyili. Tyttö tunsi jalkojen menevän pehmeäksi ja huokasi ääneen.
- Sinne meni...
- Niin mikä meni? Hans kysyi ojentaen Lauralle kahvikupin. He kumpikin olivat aikamoisia kofeiiniriippuvaisia.
- Ei mikään, joko sinä söit. Pitäisiköhän minunkin haukata vähän jotain, Laura pohti ääneen.
- Minun puolesta voit kyllä lähteä kotiinkin, sillä ehdolla, että hoidat tiskit. Keksi itsellesi syötävää, minulla on illallinen Kirjakerholaisten kanssa, joten syön itse siellä sitten.
- Voi kiitos isä. Taidan käydä Nilan kanssa pizzalla tai jotain, Laura ilahtui ja pakkasi laukkunsa, puki takkinsa ja lähti rivakasti ulos. Ehkä pipomies ei olisi kerennyt kovin kauas. Kolibrin vieressä sijaitsevan kahvilan edessä hengaileva teiniporukka kääntyi katsomaan kun Laura otti muutaman hölkkä askeleen jouduttaakseen itseään eteenpäin. Eih, ei ollut kulmantakana enään, tännepäin se lähti, hän ajatteli. Laura kaivoi kännykänsä laukusta ja soitti parhaalle ystävälleen Nilalle.
- No heipä hei, onko sulla ruokkis?
- Ei kun isä päästi mut jo. Missä sä oot? Mulla ois jänskä juttu kerrotavana. Laura hehkuttaa puhelimeen.
- Täälä keskarilla, just aattelin kotiin lähtä. Mitäs nyt?
- Äsken kaupalla kävi ihan törkeen hyvännäkönen jätkä. Just sellanen pipopäinen, sinisilmäinen hoppari niinku tiiät... Laura selittää.
- Apua, oliksä ihan et nam.. Nila naurahtaa puhelimeen.
- No arvaa vaa, harmi ku se ei ostanu mitään. Hei läheksä mun kaa pizzalle illalla ku isällä on taas kirjadinnerit.
- Joo voin mä lähtee, käydäänks vaik Cayannessä. Moneltako?
- Joo käydään siel. Mä pääsisin varmaa siinä kuudelta. Pitää vähä siivota ja muuta.
- Ookke, nähelläänpä sitte kuuelta, Nila tokaisee.
- Ookke, se on moro!
- Moro!
Laura lopetti puhelun ja nakkasi puhelimen takaisin ruskeaan laukkuunsa. Divarilta kotiin Lauralla oli vain parin kilometrin matka, joten sen kulki kätevästi kävellen. Kotona hän hoiti lupaamansa tiskit ja vielä imuroikin. Laura oikeastaan pitää siitä, että saa siivoilla ja olla osaksi vastuussa kodin arjesta. Vaikka hän onkin jo sen ikäinen, että voisi aivan hyvin asua omikseen, eikä isänsä kanssa, ei hänellä vielä ole syytä jättää isää yksin tyhjään taloon asumaan. Sitä paitsi hän rakasti heidän talon vintille rakennettua kirjastoa. Vintillä oli ennen ollut Lauran huone ja varastotilaa, mutta Monikan kuoltua Hans Vakio oli purkanut suruaan ja remontoinut vintin kirjastoksi, niinkuin Monika oli aina halunnut, mutta he eivät olleet saaneet kuitenkaan aikaiseksi tehdä haaveista totta. Laura sai päättää millainen talon kellarikerroksesta tehtäisiin. Laura asui nyt kuin omassa kaksiossa talon alakerrassa, hänellä oli erillinen makuuhuone, pieni keittiöntapainen nurkkaus, jossa oli mikro ja tiskiallas ja tietenkin kahvinkeitin. Lauralla oli myös oma kylpyhuone ja iso olohuone, joka oli sisustettu kirpparilöydöksillä ja muutti muotoaan sitä mukaa kun uusia ihania tavaroita löytyi.
Suihkun jälkeen Laura valitsi pitkään ja hartaasti vaatteitaan, ehkä siksi, että muisti taas vastakkaisen sukupuolen olemassa olon. Aikansa kokeiltuaan erityylejä hän päätyi pillifarkkuihin, poolopaitaan ja lämpimään takkiin. Jalkaansa hän tunki lempikenkänsä, ruskeat nahkasaappaat jotka olivat hänen äitinsä vanhat, kuten hänen ruskea laukkunsa joka oli aina mukana. Laura ei ollut niitä naisia, jotka selaavat muotilehtiä ja menevät muodin mukaan ja aina päällä uusinta uutta. Se aiheuttaisi hänelle vain stressiä. Sen sijaan hän rakastaa kierrellä kirpputoreja, niin netissä kuin kaupungillakin. Etenkin yhdessä Nilan kanssa, kunnon kirpparikierrokset ovat rentouttavaa puuhaa. Laura ja Nila ovat tunteneet toisensa yläaste ajoista asti ja tuntevat olevansa kuin sielunsiskokset.
Cayanne-pizzeria on Ruinan nuorten kantapaikka ja usein täynnä teinejä joiden puhetta ei edes Laura ymmärrä.Hänen nuoruusajoistaan IhQDaat on muuttuneet Jonneiksi ja kaljan juonti energia juomiin. Tälläkin kertaa Cayanne on täynnä ihmisiä ja työntekijät kiireisiä. Yksi turkkilaisista puhuu puhelimeen ottaen tilausta vastaan , yksi tarjoilee ja kolmas nostelee kuumia pizzoja laatikoissa uunin päälle jotteivat ne ehdi jähtyä ennenkuin joku heistä ennättää lähteä toimittamaan niitä kotiinkuljetuksen tilanneille nälkäisille asiakkaille. Nila istui jo odottamassa ikkunan viereisellä paikalla.
- Moi! Mulla on kauhee nälkä. Mitä sä otat? Nila kysyy jo ennenkuin Laura kerkeää istuuntua.
- Mä otan sen mun lempparin, tilaa sä mä käyn veskis, Laura sanoo ja jättää tavaransa Nilaa vastapäätä olevalle penkille.
Tullessaan takaisin oli paikalla olleet teinit kaikonneet kuin tuhkatuuleen ja paikan tunnelma rauhoittunut, mistä Laura on kiitollinen koska ei jaksa kuunnella kihittäviä nuoria tyttöjä joita kiinnostaa vain uutuus kynsilakat ja meikit.
- Hei, kerro siitä jätkästä minkä näit tänään, Nila henkäisee muistettuaan asian.
- No ei se kauaa sielä kaupalla ollut, katteli vaan, kävin kysyyn tarviikse jeesii. Aah se oli kyl tosi söpö. En oo ennen kyl missään sitä nähny.
Tytöt saavat pizzansa ja jatkavat keskustelua syönnin lomassa.
- Se kukkakauppa mikä on siinä Kolibria vastapäätä on kuulemma myyty, Laura vaihtaa puheenaihetta.
- Aijaa, mitä siihen sit tulee.
- En tiiä, Haasga, siis tää Haag, sano et joku nuori nainen sen osti. Tulispa joku ihana liike misä vois käydä ku on tylsä työpäivä.
Syötyään ja muut kuulumiset vaihdettuaan tytöt lähtivät pizzeriasta kohti keskustaa. Aikansa maleksittuaan Laura vetää yhtäkkiä Nilaa hihasta.
- Voi ei, voi ei...Tuolla se on! Laura on innostuksesta ja jännityksestä sekaisin.
- Ääh älä vedä, häh kuka, misä?
- Tuolla kiskalla justii menossa tuohon ostaan jotain, se jätkä, Laura selittää vaivihkaa viittoen suuntaa mihin Nilan tulisi vilkaista.
- Uuh lökäpöksypoika. Mennään lähemmäs. Haluun nähä minkä näkönen se on, Nila innostuu ja vetää puolestaan Lauraa.
Tytöt menevät suoraan kiskalle ja asettuvat jonoon löysiin housuihin, mustaan talvitakkiin ja harmaaseen pipoon pukeutuneen miehen taakse. Lauran sydän hakkasi kovaa ja häntä alkoi hävettää koko säntäily, eiväthän he olleet enää mitää kihittäviä teinityttöjä niinkuin ne joita Cayanne oli pullollaan.
Maksettuaan ostokset mies vetäisi hupun päähänsä ja lähti niin nopeasti, ettei tytöt ennättäneet nähdä tämän kasvoja.
- No just, en nähny yhtää miltä se näytti, Nila tuumasi pettyneenä.
Kioskin myyjä jäi tuohtuneena katsomaan kun tytöt lähtivät kulman taakse miehen perään. Arvatenkin hän oli jo mennyt menojaan.
- Voi että mua jää nyt vaivaan. Noh ei tää onneksi niin iso paikka ole etteikö joku tietäisi kuka se sun "unelmien mies" on.
-Anna jo olla, Laura kivahtaa. En mä ala sitä stalkkaan sentään, voihan se olla joku vaan täällä käymässä eikä asumassa, ei se meidän liikkeessä ainakaan ole koskaan aikaisemmin käynyt.
- Niin noh, kukapa tänne haluaisi muuttaa, en ymmärrä kyllä miksi tänne kukaan tulisi edes käymään.
- Jos sillä on sukulaisia täällä, nythän on kuitenkin loma-aika, etelässä ainakin. Laura selittää miettien, että se tosiaan voisi olla mahdollista.
Tytöt hyvästelevät toisensa ja Laura lähtee kävelemään kohti kotia. Kävellessään hän miettii jo seuraavaa päivää ja päättää käydä kirpputori-kierroksella vapaapäivän kunniaksi. Kotiin päästyään hän rojahtaa sohvalle, avaa telvision ja hetken selailtuaan löytää mieleistään katseltavaa. Mieleen palaa hetki kun hän katsoo kirjakaupan hyllyn välissä seisovaa nuorta miestä silmiin, niihin jäänsinisiin silmiin...pian Laura näkeekin jo erittäin mukavaa unta...
maanantai 16. helmikuuta 2015
Tervetuloa lukemaan Ruinan kaupungin tarinoita.
Hei!
Pientä esittelyä mitä minulla oli mielessä koota tänne blogiin. Minulla on vuosia ollut vimma keksiä erilaisia henkilöhahmoja tarinoihin, kirjoitelmiin, novelleihin ym ym. Kaikki ideat ovat kuitenkin päätyneet pöytälaatikkoni syövereihin, mutta nyt keksin koostaa ajatukset blogimuodossa itselleni kokonaiseksi, ehkä joskus yhtenäiseksi jutuksi.
Tulevien novellieni, runojen, erimittaisten tarinoiden lähtökohtana on se, että kerron kuvitteellisen kaupungin Ruinan asukkaista ja niille tapahtuvista asioista. Kaupunki miljöö on sopiva kehys kertomaan erilaisten ihmisten erilaisia tarinoita, jotka ehkä yhdistyvätkin jossain vaiheessa. Aluksi voi olla vaikea seurata tapahtumia, mutta pyrin pitämään juonen jokseenkin jännänä. Koska teen tätä lähinnä omaksi ilokseni, en aijo ottaa tästä stressiä tai suorituspaineita, vaan annan ajatuksen juosta ja kun se juoksee tulee varmasti enemmän luettavaa.
Toivon palautetta, kommentoikaa, ideoikaa, heittäkää villejä juonenkäänne ideoita, otan kaiken ilomielin vastaan. Katsotaan mitä meidän tulevassa kaupungissamme tapahtuukaan.
Seuraavaksi esittelen teille muutamia kaupungin asukkaita...
- Emerentia -
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)